Teknologiajargon. Miten keskustella teknologiasta?

2025

Generatiivinen kielimalli tehostaa työsi! Tekoälyä, tukiälyä vai tosiälyä ratkaisuksi? Promptaus on uusi musta! Metaverse tulee, oletko valmis? Hetkinen. Yhteiskunta tuntuu olevan täynnään teknologiapuhetta, ja toisinaan kuulijaa viedään risuaidan alta. Mitä ja miten tekoälystä pitäisi puhua, jotta kaikki ymmärtäisivät, mistä on kyse?

Tekoälyyn kytkeytyvien termien sisällön voi jollakin tasolla arvata, mutta voiko keskusteluun ja päätöksentekoon aidosti osallistua, jos käsitteet jäävät utuverhon taa? Olennaisia ja tärkeitä asioita jää ulkopuolelle ja sanomatta toisinaan vain siksi, että teknologiajargon tuottaa epävarmuutta. Pahimmillaan päätöksiä tehdään jargonpurkka suussa ja ruusulasit silmillä. Tätä huolta nostettiin esiin myös ETAIROS-hankkeen työpajoissa, joissa keskustelua pyrittiin pitämään mahdollisimman osallistavana.

Mikä ihmeen jargon?

Jargon tarkoittaa tietyn ammattikunnan tai ryhmän käyttämää erikoiskieltä, joka on ulkopuolisille tuntematonta tai merkityksetöntä. Tieteenalan sisällä asioista on toki keskusteltava alan termein, mutta entä sitten, kun tarkoitus on ymmärtää teknologiaan liittyviä huolenaiheita ja laajempia vaikutuksia organisaatioon tai yhteiskuntaan? Olisiko tällöin viisaampaa keskustella tasolla, jossa kaikki osapuolet yrittävät ymmärtää asioiden ydintä (kuten teknologian taustalla vaikuttavaa arvomaailmaa tai koettuja hyötyjä ja huolia) takertumatta liiaksi teknologisiin termeihin ja/tai niiden tarkkoihin määritelmiin.

On tutkittu, että tiedeyhteisön ja eri koulukuntien sisäinen kieli sekä myös yleisölle suunnattu asiateksti etääntyy helposti arkielämästä (mm. Baram-Tsabari ym. 2020). Huolena on, etääntyvätkö teknologiapäätöksetkin arjesta. Toisaalta kaikki tieteen sisäinen pohdinta ei koskaan ole arkijärjellä mietittävissä ja sanoitettavissa: matemaattiset kaavat avautuvat matemaattisia kaavoja ymmärtäville, ja alaa kehitetään alan käsittein. Kuitenkin, kun tullaan tekoälyyn, kielimalleihin, metaverseen, digitaalisuuteen, laajennettuun todellisuuteen jne., ollaan niiden termien parissa, joita media ja organisaatiot käyttävät tiuhaan. Jotain tästä meidän kaikkien tulisi (vai tulisiko?) hahmottaa, jotta pystyisimme ymmärtämään nykyistä yhteiskuntaamme ja osallistumaan sen palveluihin ja päätöksiin. Me ETAIROSlaiset ainakin toivomme mahdollisimman monen ottavan kantaa tekoälyn eettiseen hyödyntämiseen.

Tekoälyyn liittyvä keskustelukulttuuri

ETAIROS-hankkeen aikana olemme järjestäneet yli kaksikymmentä työpajaa, joissa tekoälyn ja teknologian etiikasta on keskusteltu eri tulokulmista eri organisaatioiden kanssa. Näihin keskusteluihin on osallistunut reilut sata ihmistä edustaen julkishallinnon toimijoita (mm. Helsingin kaupunki, Tampereen kaupunki, Valtioneuvoston kanslia), yrityksiä, asiantuntijoita ja tutkimusyhteisöjä. Kansalaisten osalta osallistaminen on oikeastaan vasta alkamassa, ja nyt viimeistään on ymmärrettävä, miten keskustella tekoälystä ”ei-ammattilaisten” tasolla.

ETAIROS-työpajoihin osallistuneet asiantuntijat ovat nostaneet tekoälyyn liittyvästä keskustelukulttuurista esiin mm. seuraavia seikkoja, joita kannattaa pohtia tarkemminkin:

Kehitykseen liittyy aina uusia termejä, joista osa vakiintuu ja osa ei. Uusien termien myötä syntyy myös jargonia ja ”konsulttipuhetta”, jota on vaikea syvemmin ymmärtää. Tästä herää kysymys: Onko edes tarkoitus ymmärtää, vai onko muutos ja ”pöhinä” itsetarkoituksena?

Miten uudet teknologiset asiat tulisi esitellä ja ihmisiä osallistaa? Ei ainakaan jargonin ja ”konsulttipuheen” avulla.

Uutta on toisinaan vaikea ymmärtää ja ottaa vastaan, mutta se ei aina tarkoita ”huonoa asennetta” teknologiaa kohtaan. Muutosvastarinnan taustalla on usein oikeasti huonoja kokemuksia aiemmin toteutetuista teknisistä ratkaisuista ja organisatorisista muutoksista. Aiempi kokemus vaikuttaa muutoksiin ja teknologioihin suhtautumiseen.

Abstrahoinnin sijaan toivotaan, että puhuttaisiin mieluummin käytännön tason asioista ja mahdollisimman konkreettisin esimerkein.

Etiikka ei ole vain yleviä prinsiippejä, vaan käytännön toteutusprosessi! Etiikasta tulee konkreettista, kun mietitään vaihe vaiheelta, missä ja mitä asioita organisaatiossa tulee pohtia, kuka asioita käsittelee, minne kirjataan ja mitä toimia toteutetaan.

Helppoutta korostetaan, jottei ihminen pelästyisi tulevaa muutosta ja/tai teknologiaa. Helppous on ehdotonta teknologian käyttäjälle, mutta aina tieteestä ja teknologiasta ei voi keskustella helpolla tasolla. Jotkut asiat yksinkertaisesti (heh!) ovat vaikeita ja monimutkaisia, eikä sitä pidä kiistämän. Tiedeyhteisö tarvitsee sisäisen keskustelunsa, mutta se ei saa johtaa käytännön maailman sulkemiseen keskustelun ulkopuolelle.

Tietomäärä ja data puhututtavat ja huolettavat keskustelijoita ylipäätään. Pyrkimystä datan avoimuuteen ja tiedon hyödyntämiseen kannatetaan, MUTTA: käytännössä kukaan ei voi tai halua käyttää aikaansa lukemalla palvelujen satojen ja tuhansien rivien suostumustekstejä tai pysyä kärryillä siitä, missä ja miten itseen liittyvää dataa käsitellään. Ihmistä velvoitetaan tarkkailemaan itsestään kerättävää dataa, mutta käytännössä tehtävässä voi vain epäonnistua.

Datan hyödyntäminen tukee usein markkinointia, jolloin data-avoimuus saattaa herättää ihmisessä vastustusta: ”Tästä hyötyy vain markkinoija”. Toisaalta joissakin yhteyksissä esim. terveystietojen jakaminen voi olla ensiarvoisen tärkeää vaikkapa lääketieteen kehittymiselle ja kansanterveyden tarkastelulle. Kaikki avoimuus ei ole pahasta.

Voidaanko pelkkää datan tarkkailua pitää osallistamisena? Antaako se monipuolisemman kuvan ihmisistä kuin kysyminen? Entä säilyykö osallisuuden kokemus tällöinkin? Millainen osallistamistapa lisäisi teknologian sosiaalista vastuullisuutta?

Palvelujen digitalisoituminen on monelle helpotus, mutta osalle digisyrjäytyminen on todellinen uhka.

Miten osallistaa ajautumatta jargoniin?

VTT kehittää jatkuvasti osallistamisen malleja ja pyrkii keskustelemaan laaja-alaisesti eri toimijoiden kanssa teknologian kehittämisestä, innovaatioista ja huolenaiheista. Mielestäni erityisen oleellista on pyrkiä kuulemaan aidosti toisen sanottavaa, ja siksipä myös itse kuuntelin asiassa kollegaa. Tutkija Hanna Saari kertoi, miten FRANCIS– ja FORGING -hankkeissa on havaittu hyväksi reflektiivinen keskustelutapa. Ihan jopa (hankkeen ja tieteen kannalta) keskeisiä termejä voidaan jättää keskustelussa pois ja selittää asioita helpoin ja arkipäiväisin sanoin. Hankkeissa on myös opittu, että kansalaisia osallistettaessa tärkeää on joustavuus, ts. asioita saa tehdä ja sanoittaa omalla tavallaan. Lisäksi erityisryhmien (esim. vanhempien ihmisten) kohdalla tulee huomioida tarvittavan tuen järjestäminen ja tapahtumien ja/tai haastattelujen toteuttaminen kasvokkain.

FORGING-hankkeessa on myös kehitetty työkalua, joka auttaa asiantuntijoita asettumaan toisen asemaan pohdittaessa teknologian merkityksiä ihmisille. Lisäksi on hyödynnetty tarinallisuutta (kts. Ready to travel to 2050? – FORGING). Pikkuhiljaa teknologiasta keskusteleminenkin siis kehittyy, sujuvoituu ja saa mukaansa useampia näkökulmia edustavia ihmisiä. Näin ainakin toivon.

Ei siis muuta kuin pölisemään! (Tarkoitin siis kuuntelemaan!)

Lähteet

Baram-Tsabari, A., Wolfson, O., Yosef, R., Chapnik, N., Brill, A., & Segev, E. (2020). Jargon use in Public Understanding of Science papers over three decades. Public Understanding of Science, 29(6), 644-654.

Hanna Saari. Tiedonanto 3.12.2024. VTT.

Kuva: Michi / Pixabay

Kirjoittaja

Marinka Lanne, Senior Scientist, Dr sc.