Onko tekoälystä kuskiksi? Käyttäjien näkökulmia autonomiseen raideliikenteeseen

Liikenteen automaatio on herättänyt laajaa keskustelua.  Näkyvin muutos lienee ohjausvallan siirtyminen kuljettajalta tekoälylle. Kun kuljettaja istutetaankin matkustajaksi pelkääjän paikalle, uusi järjestys voi kuohuttaa tunteita puolesta ja vastaan. Mutta näkyykö autonomisuus juuri mitenkään, jos käyttäjä on jo valmiiksi istunut matkustajan paikalla? Onko julkisen liikenteen käyttäjälle yhdentekevää, jos ohjaimissa on ihmisen sijaan tekoäly?

Selvitimme kahdessa raitiovaunun käyttäjille suunnatussa keskustelutilaisuudessa matkustajien näkemyksiä tulevaisuuden raitiovaunusta, jossa kuljettaja ei ole läsnä, vaan ohjaus tapahtuu autonomisten järjestelmien ja etävalvonnan yhteispelillä.

Olisi helppo ajatella, ettei matkustaja välttämättä edes huomaa eroa autonomiseen ohjaukseen siirryttäessä, sillä nykypäivän kuljettaja on usein katseilta piilossa ja liput ostetaan kännykällä tai automaatista. Keskusteluissa kuljettajaton raitiovaunu vertautuikin metroon, jossa kuljettaja operoi omassa matkustajilta suljetussa ohjaamossaan. Kuljettajaan saa yhteyden vain hätäpuhelimella, ja järjestyksenvalvojien satunnainen partio valvoo matkustusrauhaa. Tällaista matkustaminen voisi olla etävalvotussa raitiovaunussakin.

Kuljettaja näyttäytyi käyttäjille kuitenkin joukkoliikenteen keskeisenä keulahahmona, jota muisteltiin myönteisten, arkisten kohtaamisten kautta. Uuden älyteknologian katsottiin syrjäyttävän kuljettajan, jonka jälkeen jää ainoastaan koneellinen kalseus. Matkustamisen tulevaisuus vailla inhimillistä läsnäoloa piirtyi kontrastina menneisyyden kaipuuseen, empaattiseen entiseen maailmaan, jossa liput olivat pahvia ja kuljettajat moikkailivat hyväntuulisesti. Kaivattua inhimillistä kosketusta ei tuntunut lisäävän edes vaunussa kiertelevät järjestyksenvalvojat, jopa päinvastoin. Itse asiassa kuljettajan puuttumista verrattiin myyjättömiin itsepalvelukauppoihin. Myyjän, kuten kuljettajankin työ on kenties ainakin osittain automatisoitavissa, mutta ihmisen korvaaminen teknologialla koetaan silti etäännyttäväksi.

Kenties raitiovaunumatkassa lopulta ei ole tärkeää vain paikasta toiseen siirtyminen. Tähän tehtävään kykenisi kalsea tekoälykin. Erona henkilöautoja koskevaan keskusteluun julkisen liikenteen automaatiossa keskeistä on palvelu – raitiovaunumatka on matkustajalle myös palvelutilanne. Palvelussa keskeistä on asiakkaan kohtaaminen. Kuljettajan rooliin liittyy muitakin odotuksia, kuin ajoneuvon turvallinen kuljettaminen. Kuljettaja on osa kaupunkiympäristön kulttuuria, emme halua kalseaa ja persoonatonta vaan vilkasta ihmisten kohtaamiseen kietoutuvaa kaupunkikulttuuria – inhimillistä ja ihmisläheistä.

Raitiovaunun kuljettajat nähtiin arkista kanssakäymistä laajemmassa mittakaavassa. Inhimillisen toimijuuden poistamisesta seuraa vastuun tyhjiö, joka muuttaa matkustamisen dynamiikkaa. Kuljettajaan on aina luotettu vian, häiriön tai onnettomuuden sattuessa. Kuka nyt on vastuussa, jos jotain sattuu? Miten tehokkaasti tekoäly tai etäkuljettaja voi puuttua paikallisiin ongelmiin? Siirtyykö osa vastuusta matkustajalle, esimerkiksi ensiavun hälyttäminen onnettomuustilanteessa? Keskusteluissa nousi matkustajan näkökulmasta tärkeäksi tunne siitä, että joku on vastuussa ja tilanteen tasalla. Vaikka valvontakameroiden lisääminen nähtiin huolestuttavana, niin tunne matkustusturvallisuudesta puolusti niiden laajempaa käyttöä.

Osana kuljettajattoman raitiovaunun suunnittelua onkin tärkeää etsiä uusia tapoja matkustajien kohtaamiseksi ja turvallisuuden tunteen ylläpitämiseksi. Ratkaisuja voi hakea esimerkiksi tekoälyn läpinäkyvämmäksi tekemisestä (mm. kommunikoimalla matkan kulusta matkustajille videokuvan avulla) ja matalan kynnyksen tavoista saada yhteys etänä operoivaan kuljettajaan esimerkiksi videoyhteyden välityksellä. Uutta empaattista kulttuuria kaupunkiliikenteeseen voidaan luoda tekemällä älykkäästä raitiovaunusta lähestyttävä ja jopa hellyttävä – suhtautuvathan ihmiset lämmöllä jopa robotti-imureihinsa.

Tärkeintä eivät silti yksin ole käytetyt teknologiset ratkaisut, vaan myös se miten niihin päädytään. Raitiovaunu on osa yhteistä, jaettua kaupunkiympäristöämme. Päätökset raitiovaunun tulevaisuudesta tulisi tehdä tavalla joka osallistaa sidosryhmät alusta alkaen ja ammentaen vahvasti yhteiskehityksen periaatteista. Sen sijaan, että päätökset jätetään yksin teknologian kehittäjien ja virkamiesten päätettäväksi, palvelun loppukäyttäjien, siis matkustajien, tulisi saada äänensä kuuluviin prosessin jokaisessa vaiheessa. Samalla tämä varmistaa, että tehdyt ratkaisut todella myös palvelevat niitä ihmisiä, joiden tarpeita varten ne on kehitetty.

On mahdollista, että olemme valmiimpia kuskittomaan raideliikenteeseen, kuin tieliikenteeseen, joka myös siintää tulevaisuudessa. Tätä auttaa, jos älykkään raitiovaunun keräämästä datasta edes osa saadaan valjastettua palvelukokemuksen parantamiseen tavoilla, joita matkustajat itse toivovat, kuten vaikkapa vuorojen reaaliaikainen täyttöaste erityisesti lastenvaunujen ja pyörätuolien kanssa liikkuville, säännöllisemmät vuoroajat sekä siistimpi ja turvallisempi matkustuskokemus. Keskiössä tulisi kuitenkin olla raitiovaunun käyttäjien huomioinen – yhtä lailla kehittäjinä, että matkustajina – alusta loppuun saakka.

Kirjoittajat Tuisku Salonen, Nina Rilla ja Pietari Pikkuaho ovat ETAIROS-hankkeen tutkijoita ja työskentelevät VTT:llä.