Podcastia joukolla takomassa

Aulassa odottaa yllätys: hissi on pois käytöstä. Kapuan kiireesti portaita studiolle painava reppu selässäni. Kun tekniikka pettää, ihminen muuttaa suunnitelmiaan, joustaa ja sopeutuu. Askelmalta toiselle harppoessani pohdin yhteistoiminnan vahvuutta ja haurautta. Eroaako se, miten suhtaudumme ihmisten aiheuttamiin suunnitelmien muutoksiin siitä, miten suhtaudumme teknologiasta johtuviin hidasteisiin, virheisiin ja toimintojen epäonnistumisiin? Missä ihmisten yhteistoiminta peittoaa digitaaliset järjestelmät?

Kun koneoppivat tekoälyjärjestelmät ennakoivat tulevaa aikaisemmista tapahtumista sille syötetyn datan perusteella, kyse on välineellisestä toiminnasta, jolla tuotetaan jokin ennuste. Vähemmän älykkäitäkin digitaalisia järjestelmiä käytetään ihmisten toiminnan välineinä tai mahdollistajina.

Meidän ihmisten yhteistoiminta ei kuitenkaan käänny helposti yksiselitteiseksi dataksi eikä ole välttämättä siksi niin helposti ennakoitavaa. Yhä on keskityttävä inhimillisiin analysoimisen ja ennakoinnin keinoihin: oman ja toisten toimien tarkkailuun, käsitteellistämiseen, tulkitsemiseen ja ymmärtämiseen, jotta voimme oppia toisista, itsestämme, sekä yhteistoiminnan mahdollisuuksista ja rajoista.

Otan esimerkiksi podcastsarjan tekemisessä koetut suunnitelmien muutokset. Toimin 10 pulmaa tekoälystä -podcastsarjamme toisena juontajana yhdessä Pietari Pikkuahon kanssa. Pohdin seuraavassa valtavan antoisaa podcasturakkaa omien kokemuksieni sekä toimintaa ja yhteistoimintaa teoretisoivan tutkimuksen valossa.

Minkä tyyppistä toimintaa tutkimushankkeen podcast kätkee sisäänsä?

Podcastin teon aikana muun muassa ideoitiin, kerättiin palautetta, suunniteltiin, organisoitiin, neuvoteltiin ja tehtiin kompromisseja, perehdyttiin, ajateltiin ja keskusteltiin, kiteytettiin, editoitiin, eläydyttiin kuulijoiden asemaan ja markkinoitiin yhdessä.

Onnistuneena yhteistoimintaa voidaan pitää silloin, kun ainakin osa sille asetetuista tavoitteista on saavutettu. Yksi keino tyypitellä toimintaa on katsoa sitä, miten tavoitteet ja keino suhteutuvat toisiinsa. Aristoteles jaotteli kolme erilaista toimintatyyppiä: poiesis-, praksis- ja theoriatyyppisen toiminnan.

Poiesis-toiminnalla tarkoitetaan jonkin valmistamista, jolloin keinoksi valittu toiminta tuottaa jonkin toiminnasta erotettavan lopputuloksen, tuotteen. Poiesis-toiminta on onnistunutta silloin, kun tuote on valmistunut ja täyttää sille asetetut laatukriteerit.

Praksiksen eli harjoittamisen tavoitteena on paitsi jonkin valmistaminen myös itse valmistamiseen tähtäävä toiminta. Hyvänä esimerkkinä tästä on jonkin soittimen soittaminen tai dialogin käyminen. Kun soittaminen loppuu, toiminta on onnistunut, jos itse soittaminen sekä sen seurauksena kuulunut musiikki on tyydyttävää soittajan kannalta. Dialogi on onnistunutta, kun siihen osallistuneet ovat keskustelleet ja sille asetetut tavoitteet ovat täyttyneet.

Theoriaksi nimeämässä toiminnassa tavoite on täysin sulautunut toimintaan. Niinpä tätä on kutsuttu mietiskelyksi tai olemiseksi, jolla ei tavoitella mitään toiminnan ulkopuolista.

Podcastin tekemiseen sisältyy näitä kaikkia toimintatyyppejä.

Podcastin pihvi on keskusteluissa

Aloitan theoriasta. Tutkimushankkeen oma podcastsarja perustuu tietenkin tiedon keräämiselle, jäsentämiselle, ja soveltamiselle – siis ajattelemiselle.  Eettistä keskustelua käydään myös yhdessä ääneen ajattelemisen vuoksi, kunkin keskustelijan moraalitoimijuutta toteuttaen. Se on itsessään merkityksellistä ja jaettuja moraalikäsityksiä muotoilevaa ja testaavaa toimintaa, kuten 3. jaksossa pohdittiin.

Mediasisällöissä on kyse myös ensimmäisestä toimintatyypistä: valmistavasta poiesis-tyyppisestä toiminnasta, jonka tuloksena syntyy nippu podcastjaksoja. Nämä mediatuotteet valmistettiin ja paketoitiin sekä toimitettiin kuulijoiden saataville asianmukaisin teknisin apuvälinein ja niiden käytön hallitsevien ammattilaisten yhteisvoimin.

Kuunneltavia äänitiedostoja ei kuitenkaan olisi syntynyt eikä niitä kuunneltaisi, mikäli keskustelut eivät olisi olleet niihin osallistuneille tutkijoille ja asiantuntijoille ja yleisölle mielekkäitä. Lisäksi podcast-keskustelu onnistuu vain, jos sen keskustelijat laittavat itsensä likoon keskustelutilanteessa: jakavat ajatuksensa, kuuntelevat ja reagoivat kuulemaansa. Tämän vuoksi pidän studiossa käytyjä keskusteluja esimerkkinä praksis-tyyppisen toiminnasta, jossa keskusteleminen on osa tavoitetta. Esimerkkinä mieleeni tulee jakso 2. Tunnemmeko somen algoritmisäännöt? ja vieraiden paneutuminen studiokeskusteluun, jossa myös juontajana sain oppia valtavasti keskustelujen sisällöistä.

Monimutkainen yhteistoiminta on herkästi haavoittuva laji

Kuten kaikkien systeemien, sekä ihmisryhmien että teknologisten järjestelmien toiminnassa ja erityisesti ihmisen ja teknologian yhteistoiminnassa on omat haavoittuvuutensa. Onnistunut ja tyydyttävä tavoitteellinen toiminta edellyttää, että ne otetaan huomioon.

Esitän muutamia yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia suhtautumisessamme ihmistoimijoiden ja teknologisten välineiden aiheuttamiin hidasteisiin.

1: Viestiminen on monimutkaista yhteispeliä

Ihmisillä ei ole yhtä universaalia koodikieltä. Ajatusten sanoittaminen ja viestiminen toiselle on hankalaa, sillä sanat saavat ihmisten mielessä erilaisia merkityksiä. Arvoista keskusteleminen on erityisen kinkkistä. Siksi on yllättävää, kuinka usein ymmärrämme toisiamme, vaikka olisimme lähtöisin erilaisista taustoista ja saaneet erilaisen elämänkokemuksen ja pohjakoulutuksen.

Vähän vastaavalla tavalla teknologisten järjestelmien yhteispeli sakkaa yllättävällä tavalla. Videokokoussovellukset toimivat paremmin joidenkin käyttöjärjestelmien ja verkkoselainten kanssa kuin toisten. Silti tässäkin järjestelmät on onnistuttu koodaamaan hämmästyttävän usein lähes moitteetta yhteensopiviksi.

2: Virukset ja tiedonsiirtokatkot: välineet eivät pelaa

Ihmiset sairastuvat viruksista ja muista syistä, eikä sairaana tutkijoiden ja tietotyöläisten työkaluiksi miellettävät ajatus ja puhe kulje välttämättä samoin kuin muulloin. Sairaudesta toipuminen vie aikaa eikä se psyko-fyysis-sosiaalisilla olennoilla tapahdu nappeja painamalla.

Teknologiset järjestelmät eivät sairastu, mutta voivat kärsiä bugeista, viruksista tai sähkön- ja internetverkon tai piuhojen kytkennän katkeilevista yhteyksistä. Kerran etsimme studiossa joukolla särisevän häiriöäänen lähdettä, joskus etäyhteyden takana olevan henkilön verkkoyhteys tai langattomien kuulokkeiden välittämä ääni takkuilivat.

Itse jouduin sairastumisen vuoksi perumaan yhden viikon äänitysajat. Olin harmissani ja tunsin syyllisyyttä, että kymmenkunta ihmistä joutui muuttamaan viime tipassa omia aikataulujaan vuokseni.

Teknologisiin järjestelmiin ja niiden ”sairastumisen” jälkeiseen normaaleihin prosesseihin palaamiseen eivät tunteet vaikuta. Toisten toimijoiden tunteet eivät tartu niihin, ne eivät innostu, häpeile tai arkaile. Ihmistoimijat korjaavat ne vikatilanteissa kuntoon, minkä jälkeen systeemit pyörivät yleensä moitteetta – tai tätä ainakin odotamme niiltä.

En kuitenkaan pidä ihmisten tunteita tai niiden käsittelyä vahingollisina, päinvastoin. Vain ihmiset kykenevät ilmaisemaan vilpitöntä välittämistä ja myötätuntoa sekä ottamaan niitä kiitollisena vastaan. Näin luodaan ja ylläpidetään vastavuoroisuuden verkostoa ja yhteisöä.

3: Odotuksien ja todellisuuden välinen ristiriita

Studiossa sanoissa takellellessani huomasin, että me asiantuntijat olemme erehtyväisyydessämmekin luovia. Sovellamme, kun muisti katkeilee, ja käytämme kielikuvia luovasti. Oman äänen ja puheen kuunteleminen herättää senkin vuoksi monissa kauhistusta: kuultu ei vastaa sitä, miltä sukkelasti keskustellessa tuntui. Odotuksemme ovat siis korkealla.

Odotamme usein täydellisyyttä myös tietoteknologisilta välineiltä, sillä niitä luodaan ihmisten avuksi. Ehkä siksi oletamme  lähtökohtaisesti järjestelmien toimivan ennakoitavasti ilman erehdyksiä tai hidastelua.

Todellisuudessa apuvälineet näyttävät ohjaavan ihmisten tavoitteiden asettamista: me ihmiset mietimme, mikä on käytössä olevilla välineillä mahdollista saada aikaan. Näin digitaalinen todellisuus muuttuu kimpusta välineitä toimintamme ennakkoehdoksi. Mukaudumme teknisiin järjestelmiin ja muovaamme sosiaalisen toimintamme niiden ympärille, vaikka niiden aiheuttamat hidasteet aiheuttaisivatkin välillä harmaita hiuksia käyttäjille ja ylläpitäjille.

4: Ihmisten välisen yhteistoiminnan voima piilee joustavuudessa ja myötäelämisessä

Kun pääsimme itse äänitystilanteisiin ja oli jo tehty valtavasti työtä, se tärkein todellinen kohtaaminen vasta tapahtui. Äänitimme jaksoja tammikuusta maaliskuuhun. Monet vieraat totesivat, miten ilahduttavaa oli koronatauon jälkeen kokoontua yhteen samaan tilaan. ”3D:nä läsnä ajattelee paremmin”, todettiin jaksossa 5. Onko robotista läheisyyden korvaajaksi?

Ihmisten välinen yhteistoimina on herkästi haavoittuvaa, mutta kun tämä otetaan huomioon, ja suunnitelmien muutoksiin suhtaudutaan ymmärtävästi, paljastuu ihmisten yhteistoiminnan voima: keskinäinen joustavuus ja kyky myötäelämiseen. Teknologisten systeemien pettäessä niiden korjaamiseen ja mukauttamiseen tarvitaan usein erityisosaajia. Ihmiset sen sijaan kykenevät verkostossaan jakamaan tehtäviä uudelleen ja auttamaan joustavasti. Toiminnan hidasteet voikin nähdä tilaisuudeksi osoittaa inhimillistä lämpöä ja armollisuutta.

Kiitos siis etairoslaisille, jaksojen vieraille, Suomen Podcastmedialle, itse kullekin teille, jotka annoitte panoksenne, suunnittelitte, keskustelitte, kannustitte, kritisoitte ja joustitte! Prosessi oli hieno ja lopputuotteetkin sangen onnistuneita.

Blogin kirjoittaja Taina Kalliokoski toimii sosiaalietiikan tutkijatohtorina ETAIROS-konsortion etiikkaryhmässä.