Disinformaatio ja sanavapaus

Internetin kehitys ja sosiaalisen median synty ovat avanneet ihmisten väliselle kommunikaatiolle aivan uusia ulottuvuuksia. Tarjolla olevan tiedon määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti.  Samalla on syntynyt pohdiskeluun pakottavia uusia yhteiskunnallisia ongelmia. Osa niistä liittyy disinformatioon, eli epätoteen informaatioon. Disinformaatio koostuu erilaisista virheellisistä tiedoista, otaksumista, aidoista erehdyksistä tai suoranaisista persuasiivisessa eli suostuttelumielessä esitetyistä valheista. Tämän ongelmakentän tekee erityisen ajakohtaiseksi  suurten verkkoyhtiöiden päätös rajoittaa argessivista keskustelua alustoilaan. Voidaan kysyä, millä perusteella  tällainen rajoittaminen voisi olla eettisesti oikeutettua.

Julkisuudessakin on mietitty disinformaatio-ongelman ratkaisemista. Ratkaisu voi tuntua varsin vaikealta, mutta ihmiskunta ei ole ensimmäistä kertaa taustalla olevien riskialttiiden ajattelu- ja toimintamallien edessä. Aiemmin opittuja ideoita voidaan soveltaa kriisinomaisen nykytilanteen käsittelyyn.

Yksi merkittävä disinformaatioon liittyvä asia on sanavapaus. Sanavapaudella tarkoitetaan esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksessa yksityisen ihmisen oikeutta vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia. Tätä oikeutta voidaan kuitenkin rajoittaa eri tavoin mm. kansallisen ja yleisen turvallisuuden takaamiseksi, epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi sekä terveyden, moraalin ja yksittäisten ihmisten maineen turvaamiksesi. Disinformaatio on  tällaisessa kontekstissa vaikeasti hallittava käsite.

Jos informaatiolla tarkoitetaan tietoa, sen pitäisi olla sisällöltään oikein perusteltu tosi uskomus. Tietenkään kaikki informaatio ei ole näin ankarassa mielessä tietoa. Esimerkiksi taiteelliset kuvitelmat voivat jossakin mielessä olla informaatiota, vaikka niitä ei voitaisikaan pitää totena.  Kyse on pikemminkin asioiden kuvaamisesta tai näyttämisestä kuin niitä koskevista propositioista tai väitteistä. Taiteella tai kuvitelmilla ei täten ole välttämättä totuusarvoa.

Disinformaatio on kuitenkin eri asia, sillä se on oletuksen pohjalta epätotta. Voidaan siis osoittaa, että disinformaatio ei ole totta, joskaan sen osoittaminen ei ole ongelmatonta. Esimerkiksi taiteen kohdalla ei oikeastaan voida edellyttää totuusarvoa samassa mielessä kuin esimerkiksi uutisten. Disinformaatio koskee väitteitä, joilla voi olla, ja joilla on, totuusarvo.  Epätotuus merkitsee sitä, että disinformaatio ei lainkaan sisällä informaatiota.  Voidaankin kysyä perustellusti, onko mielekästä suojella sananvapauteen vedoten disinformaatiota ja persuasiivisia tai muita valheita.

Osa disinformaatiosta on selkeitä virheitä. Usein ihmiset eivät yksinkertaisesti tunne asioita, joista viestivät. Voi olla jopa niin, että kukaan ei tunne asiaa.  Jos jokin informaation palanen tai asia voidaan argumentoidusti todeta virheelliseksi, erehdys voidaan helposti korjata. Toisaalta, jos disinformaatio on tahallinen valhe tai muu tietoisesti virheellinen asia, korjaaminen ei ole yhtä yksikertaista.

Oleellinen kysymys on, miten epätosi informaatio voidaan identifioida. Yllä esitetty näkemys tiedosta totena uskomuksena antaa vastauksen. Jos väitteelle ei löydetä perusteluja tai jos perustelut ovat vääriä, kyse ei ole tiedosta eikä informaatiosta. Pelkkä uskomus on vain mielipide. Tosiasioin perusteltavissa olevat väitteet ovat totta ja muut väitteet joko avoimia tai epäselviä kysymyksiä tai valheita. Lähdekritiikin kannalta katsoen olennaista on oppia ymmärtämään ovatko mielipiteiden perustelut tosiasioita. Onko olemassa hyviä syitä uskoa, että mielipide on totta? Perustelut ratkaisevat.

Perustelujen merkitys on helppo nähdä monissa sanavapautta koskevissa oikeuden päätöksissä.  Väitteiden todistamattomuus on ollut jo pitkään ratkaisevaa tuomioista päätettäessä. Usein tuomioistuimet ovat perustaneet päätelmänsä siihen, että sanavapauteen vetoavien toimijoiden esittämät väitteet eivät ole tosia. Esimerkiksi henkilön syyttäminen pamfetissa sotarikolliseksi ilman näyttöä asian todenmukaisuudesta  ei ole sanavapauden pohjalta ollut oikeutettua.

Sanavapaus ja disinformaatio sekä perustelujen ja perustelun vaatiminen eivät koske vain juridisia kysymyksiä. Verkossa käydään jatkuvat keskusteluja, joissa perusteet ovat olennaisia, vaikka käydyillä keskusteluilla ei olekaan mitään tekemistä esimerkiksi kansallisen turvallisuuden tai henkilöiden loukkaamattomuuden kanssa. Perustelujen vaatimisen tarkoitus ei ole kaventaa keskustelua, vaan suunnata sitä järkeviin kysymyksiin ja näkökohtiin.

Informaatiosta ja tiedosta keskusteltaessa ei ole olemassa lukuisia vaihtoehtoisia totuuksia. On vain totuus.  Siihen voi suhtautua eri tavalla ja sitä voi katsoa eri näkökulmista, mutta totuuden tulkinnat ovat eri asia kuin asian totuudellisuus. Myöskään se, että joku pitää asiaa totena, ei tee siitä totuutta. Totuutta arvioitaessa ratkaisevia ovat mielipiteiden esittäjistä riippumattomat perustelut  – siis se että ne kuvaavat todella vallitsevia asiantiloja. Pohjimmiltaan kyse on keskusteluetiikasta, jolle sananvapaussäännöstö luo hyvän rungon.

Tieteellisen tiedon erottaa mielipiteistä tiedon tuottamisen kriittiset käytänteet, itse korjaavuus ja tiedon systemaattinen luonne.  Tieteelliset tosiasiat muodostavat  loogisen verkoston. Esimerkiksi paljon parjattua ihmisen evoluutio-oppia tukevat yhtenäisesti tuhannet koirien jalostuksesta molekyyligenetiikkaan ulottuvat empiiriset tutkimukset. Vastaväitteet, jotka muuten eivät käytännössä juuri kohdistu esimerkiksi geologiseen evoluutioon, perustuvat uskomusten ja otaksumien varaan. Tieteessä perustelut ja perustelujen verkot tarjovat yksittäisten ihmisten tai ihmisryhmien mietymyksiä luotettavamman tavan määritellä, mikä on totta.

Sanavapauteen vetoamalla ei voi perustella jotakin asiaa todeksi. Sen sijaan totuutta on syytä suojata sanavapaudella.

Blogin kirjoittaja Pertti Saariluoma on kognitiotieteen professori Jyväskylän yliopistossa ja ETAIROS-hankkeen suunnittelu-tutkimusalueen koordinaattori.

Kirjallisuutta:

Pellonpää, M. (2000).  Euroopan ihmisoikeussopimus. Kauppakaari, Lakimiesliiton kustannus. Helsinki.

Saariluoma, P., & Maksimainen, J. (2012). Intentional Disinformation and Freedom of Expression. International Review of Social Sciences and Humanities, 3 (2), 9-20.